Ihminen ei ole on/off -kytkin

Kun kipu iskee, toivoisimme pääsevämme siitä pikaisesti eroon – mieluiten heti, mutta viimeistään tuntien tai päivien kuluttua. Siksi usein hakeudumme hoidon pariin, joka saattaa olla esimerkiksi lääkitystä tai manuaalista hoitamista, kuten osteopatiaa. Yksi paranemisen tärkeimmistä komponenteista ja hoidoista on kuitenkin aika. Kivun epämiellyttävyys saa aikaan sen, että aikaa haluttaisiin epätoivoisestikin nopeuttaa. Se on ymmärrettävää ja täysin normaalia.

Joskus vastaanotolle saapuu kipuunsa turhautuneen oloisia ihmisiä, joilla kipu on uutta eikä vastaavaa kokemusta selkäkivusta aiemmin ole. Toisinaan nämä ihmiset kertovat, että heillä on tunne kuinka selässä pitäisi jonkin naksahtaa, jotta kipu lievittyisi. Tällaisessa tilanteessa ihminen saattaa olla silminnähden pettynyt, jos selän dysfunktio ei olekaan luonteeltaan sellainen, joka niveltä liikutettaessa naksahtaisi helpottaen kivun pikaisesti, vaan hoitoa tulisi jatkaa useammalla eri hoitokerralla, jotta kipu ja jännitys saataisiin asteittaisesti poistumaan. Moni jättää hoidon pettyneenä yhteen kertaan ja kadonneen on/off -kytkimen etsintä saattaa jatkua toisaalla. Tämä on sääli, koska kipu olisi hoidettavissa ajan kanssa, kunhan hoidon suhteen toimitaan järkevästi.

Naksahtava ääni on muuten selän hoidon kannalta yhtä olennaista kuin se, että peräpukamia hoidettaessa pääsee pieru. Ääntä tärkeämpää on kivun lieveneminen, liikkuvuuden palautuminen ja liikkumisen normalisoituminen. Joskus naksahdukseen kyllä liittyy mukava paineentunteen lieveneminen, mutta ei tästä aiheesta tämän enempää.

Voisitko naksauttaa on/off -kytkimeni pois päältä täältä lapavälistä?
Voisitko naksauttaa on/off -kytkimeni pois päältä täältä lapavälistä?

Joskus kipua on saatettu sietää pitkäänkin, mutta vasta jonkin tärkeän tapahtuman lähestyessä ilmaantuukin äkillinen hoidon tarve. Kyse saattaa olla esimerkiksi tärkeästä liikuntasuorituksesta, kuten kilpailuista, tai vaikkapa lomamatkasta, jonka lähtölento tapahtuu jo ensi viikolla. Monesti apua toki saadaan aikaiseksi pikaisellakin aikataululla, mutta mielestäni tämä kuvastaa fantasiaa on/off -kytkimen olemassaolosta: kipua kun voisi lähteä hoitamaan hyvissä ajoin eikä juuri ennen H-hetkeä. Tärkeän koulu- tai työtehtävän suorittaminen kovan paineen alla juuri ennen deadlinea voi toimia monelle, mutta stressitason voimakas nouseminen ei ole suotavaa kivunhoidossa. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan!

Kudosvauriot ja rasitusvammat vaativat myös aikansa parantuakseen. Vaikka paranemisen laatuun voidaan vaikuttaa ja taata, että ongelmat korjaantuvat mahdollisimman hyvin, varsinaista paranemisprosessia ei voida järjettömästi nopeuttaa. Kuntoutus onkin usein sitä, ettei anneta ongelmien pitkittyä. Ongelmat pitkittyvät helposti juuri sillä, ettei paranemiselle anneta riittävästi aikaa, paranemisen laatuun ei vaikuteta toteuttamalla riittävää kehonhuoltoa (esimerkiksi leikkauksen jälkeinen kuntoutus laiminlyödään) tai kudoksia lähdetään kuormittamaan liian varhain ja liian voimakkaasti. Kudosvauriossa ensimmäiset viikot ovat paranemisen kannalta kriittisimpiä tulehdus- ja korjausvaiheineen, mutta sidekudoksen vetolujuuden paranemiseen voi mennä useista kuukausista jopa vuoteen asti. Liian varhaisella ylikuormittamisella aikaansaadaan uusi tulehdusvaihe ja uusia kudosvaurioita.

Myös ilman kudosvauriota syntyneessä kivussa avainsana on progressio eli asteittainen altistaminen liikkeelle ja kuormitukselle. Vaikka juuri ennen alaselkäkipua olisi kyennyt vetämään maasta toistasataa kiloa rautaa, pyritään ensin palauttamaan liikkuminen sille tasolle, että esimerkiksi kynän poimiminen lattiasta onnistuu kivuttomasti. Tämän jälkeen ei suinkaan sännätä nostamaan ennätysrautoja, vaan tarvittaessa lähdetään maltillisesti harjoittelemaan nostoa esimerkiksi pelkän tangon – tai harjanvarren – avulla. Liikettä ei tule jäädä pelkäämään, mutta kipua ei tule myöskään tahallisesti provosoida leimahtamaan. Jos jo 100 metriä kävelyä saa selkäkivun leimahtamaan ja 50 metriä on vähän niin ja näin, voidaan kävelyä lähteä kokeilemaan esimerkiksi 20 metriä kerrallaan. Tämä on mahdollisesti todella turhauttavaa, jos on tottunut juoksemaan useita kilometrejä kerrallaan. Jokaisen kivut eivät tietenkään ole niin voimakkaita, että tarvitsisi punttisalia vaihtaa ”satujumppaan”, mutta toisinaan progressio lähdetään toteuttamaan hyvinkin kevyellä kuormituksella, jotta myöhemmin päästäisiin takaisin kovempien suoritusten pariin. Totaalilepo ja siitä heti siirtyminen maksimisuorituksiin on huonompi valinta, koska ihminen ei ole on/off -kytkin.

Liikunnan vaikutukset näkyvät sekä nopeasti että hitaasti, mutta todellisia tuloksia saavutetaan ajan kanssa. Niin aerobisen kunnon kuin lihasvoimankin kasvamiseen tarvitaan aikaa ja progressiivisuutta. Yksi venyttelykerta voi tuntua mukavalta, mutta liikkuvuutta se lisää merkitsevästi vasta säännöllisellä harjoittelulla. Yksi keskustelukerta voi jo helpottaa oloa, mutta tutustumiskäynti uuden psykoterapeutin vastaanotolla on vasta terapian alkua. Kukapa nyt luulisikaan, että yksi kerta puhumista riittäisi selvittämään elämän ongelmat? Samoin voidaan ajatella kivun kannalta. Joskus jo yksi hoitokerta osteopatiaa tai muuta hoitoa voi toimia kivun kannalta loistavasti, mutta todennäköisesti kipu tarvitsee hoidon lisäksi myös aikaa ja useamman hoitokerran parantuakseen. Periaatteessa osteopatia, jossa toinen ihminen tuottaa passiivisen liikkeen potilaan puolesta, voi olla paranemisen ja progression ensimmäinen askel. Paraneminen tapahtuu asteittain, koska ei ole olemassa on/off -kytkintä.